The Illusion number six

Pakko laittaa tämä, en jaksa kirjoittaa, ja kuume tekee tekojaan.

tää on maailman paras runo niille,
upporikkaille, ja ilkka kanerville,
sen kirjotan mä puhtaal aaneljä-paperille,'
osa täst omistetaan mun parhaalle kaverille,
kun puutuu mul toimeentulotuki viikos,
mul on blacklist ylähääl mustassa vihkos,
kyllähää tääl saa erota kirkost,
kun ei erota jumalii täst ihmisten kirjost,
hauskempi elämä kun b-luokan elokuva,
mul on lähiössä oma pienenpieni tupa,
elämä vilisee kun mustavalkoelokuva,
oon täynnä rakkaut, siks tappamiseen lupa,
mul ois syytä muttei rahaa kanteisiin,
mul ois syyt saada ruista ranteisiin,
mul on ritsoja autoihin kromivanteisiin,
mul on suomen hallitus, hyvä syy aseisiin,
kyllä suomalainen mies vaan pärjää aina,
parhaiten se pärrää perjantaina,
sil on syy vitutukseen,on perhe ja laina,
sil on yksinkertaisesti syy juoda aina,
pistetään hipit mukaan minkkitarhoihin,
ja vedotaan suomalaisiin perhe-arvoihin,
sit pääsen sanoo, tätähän mä tarkoitin,
ku silitetään koirii vaa vastakarvoihin,

oon puhdas turkki, valkonen kun ensilumi,
ullakolta löytynyt iloinen perhe-albumi,
mis on kaikki on tapahtunu, just niinku saduis,
tuoreen unelman hajuist,
oon hieno mies, miellyttävä kuin kusi,
ullakolla arkussa vaaniikin susi,
kaiken piti mennäkin kuin kauhuelokuvis,
tätä satuu ei lapset lukis,


inspiraatio ammentunut on nuudelipaketist,
saa vaan tuhkat päälleen uudenvuoden raketist,
joutsenien lentoonnousut järvestä anemist,
toimeentulot aina kun on todellista hakemist,
Rizla-paketin kannes, nään ystäväni mun,
hymypojan, todellisen hyvänpäivänätutun,
se on karhukopla, joka mieltäni ohjaa,
saa mut kerta kerralt painamaa kaasun pohjaa,
syyttömänä katselen mun sinisil silmillä,
mun omatunto käveli pois, ja mieli on pilkillä,
mistään en digaa, ja kaikis on vikaa,
pelaan useit pelejä, mut en pelaa ku sikaa,
mua katselee nolla takasi peilistä,
rakastan jokapäivää, paitsi tätä ja eilistä,
huominen on mulle täysin se, yks, ja sama,
huominen kumisee tyhjyyttä, se on vaa yks sana.

Copyright Jony Kuparinen.

Guilty Conscience

Well, it went as it was suppose to. Melkein. Siis viime yö/ilta. Viime viikonlopulta tälle perjantaille siirretyt pippalot pidettiin, ja olo on sen mukainen. Heräsin aamulla kaverilta, pukeuduin, lähdin Tupperware-kipon kyydissä kotiin, ja aloitin armottoman siivouksen. Kolme tuntia tiskaamista, lattioidenpesua, imurointia, ja pölyjenpyyhkimistä. Kuka sanoi ettei voi mennä 4 tuntia siivouksessa? No, ei ihan, mutta tarpeeksi melkein. Näin. Teemun kanssa lähdettiin vielä viime hetken ostoksille, kareliaa, tupakkaa, makkaraa, ja lantrinkia. Litran Tapio-viina makasi koskemattomana Teemun repussa auton takapenkillä, odottaen noutajaansa, kun minä jo hyvissä ajoin kuudelta alottelin lähes naurettavankin tutun liikekeskuksen parkkipaikalla oluenjuonnin. Kotiin, musiikki täysille, ovet ja ikkunat auki, ja kaljaa naamaan. Odottelin siinä parisen tuntia arvoisia vieraitani ja ensimmäinen saapui Kaljalohjalta kahdeksalta, siitä se ajatus sitten lähti.

Kun kaikki vieraat olivat paikalla, alkoi läträäminen keittiössä, viina siellä, viinaa täällä, ja armottoman hauskaa oli, ainakin minulla. Juotiin sitten viinaa, lonkeroa, siideriä, ja kaljaa pitkin iltaa, ja kuunneltiin hyvää musiikkia(LUKUUNOTTAMATTA SITÄ VITUN PIKKU G:TÄ), ja tanssittiin. Paikalla oli hieno mies, joka näillä hetkillä astuu taas Upinniemen porteista valtion palvelukseen, sillä hän oli täysin selvinpäin koko illan, mutta silti eniten sekaisin kaikista! Siinä sitten harjoiteltiin tihkusateessa puolialasti jätkien kanssa metsässä väijytyksiä pienessä porossa, ja saatiin eräs ystävämme säikytettyä perinpohjaisesti. Ei siitä alikulkutunnelia enempää. Hehheh! Vaatteet piti saada taas päältä pois, alka tuntua rituaalilta jos pääsee alkoholin kanssa taas tekemisiin, nimittäin se että kännissähän ei koskaan olla vaatteet päällä.

Syyllisyyttä en koe mistään muusta kuin mahdollisesti aiheuttamastani melusta. En tehnyt tyhmiä asioita, vaan istuin hiljaa juomani kansa koko illan sohvannurkassa, ja nauroin muille, hiljaa mieleni perukoilla. Siitä huolimatta olo on kauhea, kiitos siitä, tuntuu etten näe tervettä päivää enään ikinä. Ainiin, Essi, no joo ei mitään. Teemu, joskus kyllä mennään miesporukalla mökille kiskomaan viinaa, ja rillaamaan!
Kiitos kaikille mukanaolleille, eritoten teille jotka olitte paikalla, ja iso kiitos Tupulle tupakoista. Minä menen potemaan ja odottamaan Essiltä kuvia eilisillasta.

Look at the stars, look how they shine for you

Oh, they were all yellow. Keltainen on myös väri joka syksyn tullessa ottaa haltuunsa maisemat, lehtimetsät muuttuu väriltään kellertäviksi. Sitten tuo ruska, joka kaikissa väreissä, ja niiden sävyissään paistaa silmään kaiken suruisuuden keskeltä. Kesä alkaa olla lopuillaan. Olisiko meille vielä muutama aurinkoinen päivä? Kun voi kävellä Laurinkatua ja nauttia lämpimästä auringonpaisteesta kasvoilla? Kun voi maata Aurlahden ruoholla, ja sulkea silmät, tuntea kuinka lämpö hyväilee ihoa? Elokuun myötä se kaikki tuntuu edes ajatuksena kaukaiselta. Onhan toki ollut ihan lämmintä vielä, ukkosen, trombien, ja sateiden välissä, mutta ei se tunnu samalta kuin kesällä. En pysty keksittymään täysin sen nauttimisesta, sillä ajatukset makaavat syksyssä. Siinä supisuomalaisessa pimeydessä, kun illat lyhenenvät, ja kelit kylmenevät. Ja vaikka ajatuksissani pyrin nauttimaan aina niin paljon kuin mahdollista eri vuodenajoista, jotka ovat valtava rikkaus, en kiellä etteikö suru hiipisi puseroon, kun kesän tajuaa olevan maalisuoralla. Suruisuutta, suruisuutta, ja suruisuutta...

Ehkä tilanteen voi vielä pelastaa. Voisin vaikka lukea kirjoja iltojen kuluksi, keskittyä sydämestäni koulunkäyntiin, ja sen haasteisiin, tai vaikka vain ostaa jonkun kivan levyn, ja hemmotella itsäni makeisilla. Mmmmmh. Mutta loppujenlopuski, uskon että sen omasta asenteesta kiinni. Voitaisiin tehdä syksystä ihan kivaa aikaa, vetää keltainen sadehaalari päälle, kumpparit jalkaan, ja lehtikasoihin hyppimään. Ja vesilätäköihin! Juosta alasti sateessa, ja laulaa jotain kivaa laulua! Tai vaikka vain istua villasukat jalassa takan äärellä, ja juoda olutta. Kavereiden kanssa. Istua asemalla ja harmitella että kun ei tullut kameraa ostettua, kun olisi tuota ukkosta voinut kokeilla mennä kuvaamaan... Ihan mitä vaan!

Tänä yönä huomasin että näkyy valtava määrä tähtiä. Lohjanharjulta Lohja näytti levolliselta yön pimeydessä, ja auringonlasku Suurlohjankadun yläpäästä oli upeaaaaaa! Taivas koko matkalta hohti useissa punaisen ja oranssin sekaisissa väreissä haaleten valkoiseksi, ja muuttuen vaaleansinertäväksi ylhäällä. Accord ajoi sen syliin. Osaisinpa valokuvata. Mutta istuin hetki sitten tupakalla kuistillani, vesilasi kädessä, ja musiikki taustalla, ja katsoin tähtiä. God, they were beautiful. vielä kun pimenee, niitä näkee lisää, ja lisää. Ja niitä voi talven läpi seurata. Tähtitaivas, minä ja tupakka. Siinä alkoi soimaan James Bluntin If I Can't Hear The Music päässä, ja nyt aionkin sen mennä kuuntelemaan ulos, tupakaa polttaen, vettä juoden, ja tähtiä tähystellen. Eipähän pääse sanomaan, ettenkö syksyyn yrittänyt asennoitua, tai siitä nauttia.

Peace, I'm Out!
Jony

Hold your fire until my mark!

Pum,pum,PUM. Ratatatatatatatata, konekivääri jauhaa hiekkasäkkien takaa, suuliekki vilkkuen. Palaneen haju kantautuu sieraimiin, ja maassa makaa ruumiita, joiden seassa juoksen auton takaa toisen taakse, ja painaudun sen kylkeä vasten, ja aloitan lippaanvaihtamisen. Luoteja viuhuu ohitseni, ja näen kuinka laasti pöllähtää seinästä niiden ropistessa siihen. Huutoja kantautuu korviini metelin yli, kun panssarivaunujen telaketjut pureutuu vanhaan roudan hajottamaan asvalttiin, jylhästi lipuen, ja pitkän piipun heiluen puolelta toiselle kuin etsien maalieen aktiivisesti sivuiltaan. Kuulen sen lähestyvän, ja yritän painautua matalammaksi sydämen jyskysttäessä. Kuuluu terävä pamahdus, kun hävittäjä lentää ylitseni äänenopeudella, ja taas alkaa konekiväärin sinfonia, ratatatatata, rytmikkäästi, jä taukoamatta. Luodit lentävät viereiseen seinään,ja siitä tippuu isoja laastinpalasia tällä kertaa hajoten iskeytyessään katuun. Nousen auton takaa seisomaan tulituksen loputtua, ja alan ampumaan täysin tietämättömänä vihollisen sijainnista lipastani tyhjäksi haravoiden luodeilla edessäni pitkänä ja tuhon omana makaavaa katua, josta alkaa armoton tulitus minua kohti. Siinä seison, kymmenien luotien viuhuessa kohti, halkoen ilmaa, etsien minua. Se vihlaisee vain kerran, mietin. Lähes samalla sekunnilla kun olin suojastani noussutkin, paiskaudun selälleni makaamaan märälle kadulle, tajunnan sumentuen, ja näkökentän hiljaa tummuen.

Yngh. Herään. Avaan silmät. Katselen hetken ylläni aukeavaa maisemaa. En oikein vielä tajua mitä juuri tapahtui. Harmaa pilvimassa taivaalla, ensimmäiset ajatukset. "Mitäköhän vittua", mietin ja uskaltaudun kääntämään päätäni oikealle sivulle saadakseni näkökulmaa tilanteeseen. Hmmmmmmgngnhh. Tuo näyttää tutulta talolta. Käännän toiselle sivulle, ja näen kaverini uinumassa. Olipahan uni, vaikertelen noustetssani pystyyn. Katson vielä kehoani, ettei se ole täynnä luodinreikiä, tai verta. Huh, ei mitään hätää siis. Nyt on pakko polttaa yksi tupakka.

tuo uni, nuo luodit, ja ja tuo sota kuvastaa hyvin viimeaikoja, hetkiä, ja ajatuksia. Tuo sota olkoon ajat yleensä. Viime talvi, kevät, ja tämä kesä. Oma asunto, laskujenmaksumaailma, täysi-ikäisyys, koulun lopetus, ja toisen aloitus, etc. Nuo luodit olivat, ihmisiä, sanoja, ajatuksia, sekä ihmisten tekojajtoka kohdistuvat minuun. On ollut vaikeaa, on ollut iloista, on ollut liian hauskaa, ja on ollut masentavaa. Jotkut ihmiset ovat silti aina paikallaan. Viime päivinä olen useasti miettinyt sitä, että on hienoa, kun on joitakin ihmisiä vieressä, ja joiden kanssa on ihankivaa, vaikkei tekisikään mitään erityistä. Olen tuntenut onnellisuutta siitä, että ystävät ja kaverit ovat sitä mitä ovat. On tylsiä iltoja kotona yhdynnässä Facebookkiin, ja on iltoja jolloin koko ilta humpsista vaan!- on ohi jo. Ajelua, päivystystä, ABC-hengailua tai alkoholin nauttimista. Mitä vaan! Mutta eilen petin ystäväni. Piti pitää koti-ilta heidän kanssaan, grillaten ja jauhaen paskaa, hyvässä seurassa. Mutta kun hommat toisaalla venyivät aloin menettää uskon isiihen että pystyisin enään järjestämään niin pienenllä ajalla iltaa heille. Pahoittelut siitä. Ja poden syvää vitutsta omaan toimintaani, joten antakkee anteeksi, aina tulee ensi Lauantai!


Ei tällä kirjoituksella pointtia ollut, muuta kuin avautua, mutta olkoon se tämänpäivän ajatusmaailmaa kuvaava merkintä. Eihän blogin, päiväkirjan tarvitse olla raportti, tai selonteko siitä mitä on tehnyt. 16.43 kävin ulkona tupakalla. Tupakka oli hyvää jne.. Vaan tämän päivän väri, ilma, ja ajatukset kertoo päivästä.

Nyt jatkan Sinin ja Essin kanssa vinkumista MSN:n puolella!
Ciao!

I think i'll go to Boston, i think i'll start a new life.

Hmmmh. Kuvaava sana viimeiselle viikolle. Kelataan viikko taaksepäin. Ihan niinkuin kesälomalla ei olisi jo mennyt tarpeeksi vauhdikkaasti, niin lauantai oli hauskanpidon ruumillistumispiste. Yön valvoneena perjantaista, ja eloa täynnä, iltapäivällä tultuani kotiin, istahdin facebookkaamaan tuttuun tapaan. Puhelin soi, prrrrr-prrrrr-prrrrrr. "Jony". "Hei, ootko tulossa, siellä ois kyyti ihan just pihalla", naapurin isäntä soitteli. "Kerkeenkö käydä ihan pikaisesti vaikka 3 minuutin suihkussa, olis ihan pakko?", hätääntyneenä vinguin puhelimeen. "Joo, no kolme minuuttia". Ja sitten töpinää. Hirmusella kiireellä vaatetta pois, ja suihkuun. Vitun suihku,tottakai just nyt tulee jääkylmää ensimmäiset kaksi ja puoli minuuttia kun pitäisi olla nopea, ja lennossa. Saan juuri hiukset pestyä, ja tultua pois kun puhelin soi. Siellä minua hoputetaan, että kiire painaa. Pikaisesti pukeudun, ja juoksen punaisen farmariautoon pihalla, ja sidon vielä kengännauhoja ja pahoittelen viivettä, ja selittelen, että sitä ja tätä piti tehdä. Sitten ilta sujuukin ihan hikisesti, revitään lattiasta muovimattoja, ja saadaan haavoja. No, homma sujuu pari tuntia ihan siivillä kun kaljaa ottaa sivistyneesti, ja tahdikkaasti, sekä tupakkaa polttaa silloin tällöin. Lähdemme grillaamaan naapurin luo, niinkin kauas kuin yksi asunto Routiolle päin minulta katsottuna. Siinä sitten alkaa vähän jo kolista alkoholi päässä, ja syntyy hienoja ideoita saunan jälkeen syödessä kuten esimerkiksi että, "hei jätkät, mites ois jos käytäs yhet snapsit maistamassa lähipubissa, ja sitten tultas tutimaan kotio?" Ihan miten vaan, selvinpäinhän sen arvaisi, että iltahan on vasta alussa. No, siitä sitten kotipihalta pikaisen valmistautumisen jälkeen suunnatan metsikön poikki, "hakeaksemme matkaan vähän extremeä", kohti lähipubia. Vaikka en siitä illasta enempää halua puhuakkaan, niin selväähän on, että me otettiin vain ne yhdet lähipubissa. ZZZzzzzZZZzzzz.

Sitten alkoi koulu. Ja vaikka koulunalkua edeltävän iltana otettiin myös vain yhdet, niinkuin suunnitelmaan kuului, oli aamulla 6.30 ERITYISEN väsynyt olo. Ja vähän pää kipeä. Ja ehkä vähän jano. Ja vähän vaan ei meinannut lasi pysyä kädessä. Ja ihan vähän vaan vitutti. Mutta niin, Tuo ilta antoi paljon, mutta se vei mukanaan myös jotain. En olisi ikinä arvannut, että koulunalku voi silti olla niin hauskaa. Hieman otti aamulla kouluun kävellessä mahanpohjasta, kun ajatteli, että millaisia ihmisiä siellä on?. Millainen opettaja me saadaan? Onko luokka mukava? Kaikki kysymuksiä, joihin saan vastauksen ajan kanssa. Löytyy ihmisiä, joiden kanssa ei jaksaisi päivittäin olla samassa luokassa, ihmisiä joiden kanssa ei puhu kuin vasta kun on pakko, ihmisiä joiden näkeminen aina vaan saa jännittämään, ja ihmisiä joiden takia jaksaa mennä kouluun kaamoksen keskelläkin, tihkusateessa, ja +3C lämpötilassa. Ja krapulassa, ja kuumeessa. Ainiin, ei kouluun saa mennä kuumeessa. Mutta onhan nuo ihmiset tähän asti olleet kaikin puolin kiinnostavia, ja mukavia. Ja kyllähän maanantaina varmasti jaksaa kouluun mennä. Muutakin on koulun suhteen. Nimittäin motivaatio. Nyt, alkoi aika, kun minä alan opiskella. Sillä vaikka mitä tapahtuisi, niin olen silti kaikista eniten tuolla valkoisen rakennuksen sinisillä penkeillä ammattitutkinnon vuoksi. Tekemässä töitä. Siirtämässä armeijaa. Ja niin edelleen.

Ja sitten vielä ihan lopuksi. Huomenna lauantaina autan naapuria muutossa tois'puol lahtee, ja illalla pidämme pienet pirkset, joiden motiivi olkoon vaikka lukuvuoden alku. Vaikka ne muut ovatkin lukiolaisia(HYI OLKOON), niin luulen että kivaa tulee olemaan. Varsinkin jos Teemu sen litran viinaa mulle myy. Kaikki bailaamaan! Paloniemen punainen ikuinen ykkönen kiittää ja kuittaa.

The call of duty

Krrrrrrhhhhhrh, vaimea surina keskusradiossa aloittaa.
Surinaa seuraa väsynyt, ja vaimea naisääni, joka aloittaa hiljaa luettelemaan koneelta saamaa listaansa mikrofoniin, ja sitä kautta usean, ja yhä usean paloaseman keskusradioon, ja radiopuhelimeen. "Hälytysilmoitus, Lohja, yksiköt...jne." Istun kivenjäykkänä, ja korva tarkkana kuunnellen tuota kuulusta tietokonetuolissa ja keskeytän ukkostutkan selaamisen. Mielessä käy ajatus, että nytkö tulee lähtö. Ja pam! Sieltä se tulee, meidän yksikkötunnus. Lähes samanaikaisesti hiljaa hiipivä adrenaliini, joka jo teki tuloaan ilmoituksen alussa syöksyy jokaista pienintäkin verisuonta pitkin ympäri kehoa saaden minut ponkaisemaan tuolista juoksuun kohti portaita, tuolin sinkoutuessa toiseen päähän pienenpientä huonetta jossa tietokone on. Harpon rappuset alas, ulko-ovesta pihamaan poikki kalustohalliin, jonne sytytän valot, ja pysähdyn tutkimaan taulua, jossa on palokuntalastemme nimet, ja katson, onko joku ehkä kerennyt jo ilmoittaa tulevansa hälytykseen. Odotan että muutama palokuntatoverini tulee perässäni halliin, ja kiipeän ison Scanian ohjaamoon. Tidi-tidi-tidi-tidi-tidi-tidi.. Painan tuon hälytysäänen ohjaamon puhelimesta pois, ja asetan auton kojelaudalla olevan pienen videokameran valmiustilaan, että kun kuljettaja saapuu, hän voi vain painaa sen Record-asentoon. "Missä se oli?", huudan vielä kuin varmistaakseni kuulemani oikeaksi, ja tutkailen kelloa taulussa. Kaveri huikkaa pukiessaan haalareita vielä osoitteen, ja huomaan aikaa menneen 1 minuutti, ja 23 sekuntia hälytyksen vastaanottamisesta, ei siis vielä hirveä kiire, mutta menen pukemaan haalarin alaosaa naulakolle kädet vapisten jännityksestä jo valmiiksi. Totta vie, hirveä jännitys päällä, ja on aamuyö, kello lähentelee kolmea, ja ukkonen tekee töitään ulkona, siinä voi käsi vapattaa. Saan silti housujeni taskut tyhjennettyä naulakolle, ja viimeistelen haalarin päällä, ja heitän auton takapenkille kypäräni jo valmiiksi. Ensimmäisiä alkaa jo tulla, nelisen minuuttia mennyt hälytyksestä, ja sade tuntuu vain yltyvän. Siinä sitten taas ollaan. Vielä muutama minuutti odottelua, kunnes viimeinkin saamme autollisen kavereita, melkein aina poikkeuksetta samoja naamoja lähialueelta halliin pukemaan, ja sitten könyän auton takapenkille ikkunapaikalle, ja odotan että muut saavat itsensä vielä autoon. "Matkalla"-tila lähtee kyberavaruutta pitkin puhelimesta auton käynnistyessä kohti hälytyskeskusta, joka valvoo toimintaamme monitoreista, ja radioyhteyden kautta. Hallin ovi alkaa hitaasti aukeamaan, viimeinen kaveri hyppää vielä autoon, kamera käynnistyy, rekan ovi paukahtaa kiinni, ja kolmesataa hevosvoimaa ohjaamon alla alkaa tärisyttämään ohjaamoa. Sitten sinisten vilkkujen välke, oven vielä auetessa tahdissaan täyttää hallin seinät, villi sinivilkkuen tanssi ympäristössä nostattaa vielä kylmät väreet. Auto nytkähtää liikkeelle valuen ulos tallista. Moottori jylisee, ja sydän hakkaa. Ajatuksia pyörii mielessä siinä samalla kun yrittää löytää selkänojassa kiinni olevien paineilmalaitteiden kantohihnoja siinä ahtaassa tilassa takapenkillä, jossa hihnat ovat sikin sokin. Sivusilmällä näkee kuinka maisemat vilisee, hihnatkin alkaa löytyä. Kiristys, mikkihiiri vielä päähän, radiopuhelin rintataskuun, ja sitten voi katsella maisemia loppumatkan. Siniset valot läpsii liikennemerkkejä, ja tietä reunustava puistikko valaistuu ajovaloista, ja vuoroin vilkkujen loiskeesta sitä vasten. Jännitys kohoaa mitä enemmän matka etenee, silti pystyy poissulkemaan mielestä paskan. Häiriötekijät. Kaikki takana ja edessä ovat valmiita siihen mitä tapahtuu perillä. "Sopimus neljäyks, minuutti kohteeseen."