Krrrrrrhhhhhrh, vaimea surina keskusradiossa aloittaa.
Surinaa seuraa väsynyt, ja vaimea naisääni, joka aloittaa hiljaa luettelemaan koneelta saamaa listaansa mikrofoniin, ja sitä kautta usean, ja yhä usean paloaseman keskusradioon, ja radiopuhelimeen. "Hälytysilmoitus, Lohja, yksiköt...jne." Istun kivenjäykkänä, ja korva tarkkana kuunnellen tuota kuulusta tietokonetuolissa ja keskeytän ukkostutkan selaamisen. Mielessä käy ajatus, että nytkö tulee lähtö. Ja pam! Sieltä se tulee, meidän yksikkötunnus. Lähes samanaikaisesti hiljaa hiipivä adrenaliini, joka jo teki tuloaan ilmoituksen alussa syöksyy jokaista pienintäkin verisuonta pitkin ympäri kehoa saaden minut ponkaisemaan tuolista juoksuun kohti portaita, tuolin sinkoutuessa toiseen päähän pienenpientä huonetta jossa tietokone on. Harpon rappuset alas, ulko-ovesta pihamaan poikki kalustohalliin, jonne sytytän valot, ja pysähdyn tutkimaan taulua, jossa on palokuntalastemme nimet, ja katson, onko joku ehkä kerennyt jo ilmoittaa tulevansa hälytykseen. Odotan että muutama palokuntatoverini tulee perässäni halliin, ja kiipeän ison Scanian ohjaamoon. Tidi-tidi-tidi-tidi-tidi-tidi.. Painan tuon hälytysäänen ohjaamon puhelimesta pois, ja asetan auton kojelaudalla olevan pienen videokameran valmiustilaan, että kun kuljettaja saapuu, hän voi vain painaa sen Record-asentoon. "Missä se oli?", huudan vielä kuin varmistaakseni kuulemani oikeaksi, ja tutkailen kelloa taulussa. Kaveri huikkaa pukiessaan haalareita vielä osoitteen, ja huomaan aikaa menneen 1 minuutti, ja 23 sekuntia hälytyksen vastaanottamisesta, ei siis vielä hirveä kiire, mutta menen pukemaan haalarin alaosaa naulakolle kädet vapisten jännityksestä jo valmiiksi. Totta vie, hirveä jännitys päällä, ja on aamuyö, kello lähentelee kolmea, ja ukkonen tekee töitään ulkona, siinä voi käsi vapattaa. Saan silti housujeni taskut tyhjennettyä naulakolle, ja viimeistelen haalarin päällä, ja heitän auton takapenkille kypäräni jo valmiiksi. Ensimmäisiä alkaa jo tulla, nelisen minuuttia mennyt hälytyksestä, ja sade tuntuu vain yltyvän. Siinä sitten taas ollaan. Vielä muutama minuutti odottelua, kunnes viimeinkin saamme autollisen kavereita, melkein aina poikkeuksetta samoja naamoja lähialueelta halliin pukemaan, ja sitten könyän auton takapenkille ikkunapaikalle, ja odotan että muut saavat itsensä vielä autoon. "Matkalla"-tila lähtee kyberavaruutta pitkin puhelimesta auton käynnistyessä kohti hälytyskeskusta, joka valvoo toimintaamme monitoreista, ja radioyhteyden kautta. Hallin ovi alkaa hitaasti aukeamaan, viimeinen kaveri hyppää vielä autoon, kamera käynnistyy, rekan ovi paukahtaa kiinni, ja kolmesataa hevosvoimaa ohjaamon alla alkaa tärisyttämään ohjaamoa. Sitten sinisten vilkkujen välke, oven vielä auetessa tahdissaan täyttää hallin seinät, villi sinivilkkuen tanssi ympäristössä nostattaa vielä kylmät väreet. Auto nytkähtää liikkeelle valuen ulos tallista. Moottori jylisee, ja sydän hakkaa. Ajatuksia pyörii mielessä siinä samalla kun yrittää löytää selkänojassa kiinni olevien paineilmalaitteiden kantohihnoja siinä ahtaassa tilassa takapenkillä, jossa hihnat ovat sikin sokin. Sivusilmällä näkee kuinka maisemat vilisee, hihnatkin alkaa löytyä. Kiristys, mikkihiiri vielä päähän, radiopuhelin rintataskuun, ja sitten voi katsella maisemia loppumatkan. Siniset valot läpsii liikennemerkkejä, ja tietä reunustava puistikko valaistuu ajovaloista, ja vuoroin vilkkujen loiskeesta sitä vasten. Jännitys kohoaa mitä enemmän matka etenee, silti pystyy poissulkemaan mielestä paskan. Häiriötekijät. Kaikki takana ja edessä ovat valmiita siihen mitä tapahtuu perillä. "Sopimus neljäyks, minuutti kohteeseen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti